MITÄ TÄNNE JÄÄ

Moikka taas!

Ajattelin, että nyt vois olla hyvä aika tämmöselle mitä tänne jää -postaukselle. Oon joidenkin aikasempienkin vaihtarien blogeista lukenu tän tyylisiä postauksia, ja musta tää oli niin kiva idea, että päätin itekki toteuttaa tän. Tarkoituksena siis kertoa mitä kaikkea jätän vuodeksi Suomeen ja mitä tuun ihan varmasti ikävöimään.

PERHE
Tää nyt on ihan selvä. Ei kai siitä tarvi ees sanoa sen enempää? Noh, jos nyt muutama sana silti. Jos täälä on joku lukija, joka ei mua kovin hyvin tunne, niin mun perheeseen kuuluu siis äiti, iskä ja kaks isoveljeä, 20 ja 22-vuotiaat.
Tiedän, että tää saattaa kuulostaa tosi kliseiselle, mutta nää ihmiset on tärkeintä mun elämässä. Voin luottaa, huutaa, itkeä ja nauraa. Voin tuntea itseni rakastetuksi ja hyväksytyksi. Voin olla just sellanen ku oon, ilman pelkoa yhtään mistään. Ja vain se merkkaa. Ja varsinki pojat; en ehkä osaa hyvin kertoa teille kuinka paljon välitän, mutta te tiedätte sen silti.
Tuun ikävöimään teitä ja kaikkea teissä, jopa niitä kaikista typerimpiäki juttuja. Uskokaa tai älkää. 

SUKU
Tääkään ei paljoa selittelyjä vaadi. Meillä on iso suku, ja vaikka sen takia en kaikkia kovin usein nääkkään, tulee mulla silti ikävä. Tuun kaipaamaan niitä kaikkia pieniäkin hetkiä teidän kanssa, mutta myös niitä kaikista hulluimpiakin ideoita ja juttuja (ekana tuli mieleen viime juhannus mökillä... Virve sä tiedät.) Sukulaisten seurassa voin todellakin tuntea kuuluvani joukkoon. Haha, haleja teille kaikille, jotka tätä luette!
 

YSTÄVÄT
Voivoi, teistä voisin puhua vaikka ikuisuuden. Ystävät on aina ollu yks tärkein osa mun elämää. Muutamien kanssa oon kasvanu ihan pienestä asti yhdessä, mutta monet oon löytäny mun elämään vasta myöhemmin. Riippumatta siitä kuinka kauan oon jonkun mun ystävistä tuntenu, voin rehellisesti sanoa olevani tosi onnekas. Onnekas, että omistan just tollasia ystäviä. Juuri sellasia, joihin voin luottaa. Nauraa, itkeä, olla oma itseni.
Haluan, että tajuatte teidän merkityksen. Ja sen kuinka paljon tuun teitä ikävöimään, mutta samalla muistavan sen, että mä tuun kyllä takaisin. Once together, always together. Ja niinkuin muutamille ystäville jo sanoinkin; "Te ootte täälä aina kun teitä tarvin, ootte aina ollukkin ja tiedän, että tuutte aina olemaan. Mä tiedän, että me selvitään."

FUTIS & JOUKKUE  
Nää tytöt on kulkenu niin kauan mun kans kentillä ja niiden ulkopuolella kun vaan voin muistaa. Suuri osa näistä tytöistä kuuluu mun parhaimpiin ystäviin ja niihin, joiden kanssa ollaan tutustuttu jo pieninä nappuloina pallokoulussa. Osa on tullu vasta matkan varrelta mukaan meidän joukkueeseen, mutta silti tuntuu siltä ku oltais pelattu ikuisuus yhdessä.
Ollaan kohdattu enemmän vastoinkäymisiä joukkueena ku laki sallii, mutta koskaan ei olla luovutettu. Aina ollaan jatkettu yhdessä eteenpäin, vaikka aina ei olla ees tiedetty mihin se johtaa. Aina pahankin päivän sattuessa oon voinu luottaa mun joukkuekavereihin ja siihen, että kaikki tukee toisiaan ihan täysillä.
Näiden ihmisten kanssa oon tottunu viettämään suuren osan mun vapaa-ajasta, kiertämään ympäri Suomea pelien ja turnauksien perässä, keräämään muistoja ja näkemään useita kertoja joka viikko treeneissä. Ja nyt pian, kun on mun aika lähteä toiselle puolelle maailmaa ja jättää tää joukkue (ja siirtyä toiseen joukkueeseen Amerikassa, hui!), ainut mitä voin sanoa on; kiitos tytöt, mun tulee ikävä.

 

 "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard."

RIPARIPORUKAT
Tän otsikon alle pysähdyin pitkäks aikaa. En vaan tienny mitä sanoa. Jos sanoisin nyt, että en tuntis yhtään surua, valehtelisin.
Ja vaikka #enkommentoi oli leirin juttu, nyt todellaki haluun kommentoida.
Monista näistä ihmisistä on tullu mulle niin tärkeitä, viikossa. En ees tiiä kuinka se on mahdollista, mutta taas se todistettiin. Teitte mun viikosta unohtumattoman, ja jos nyt mietin vaikka viimeistä iltaa, en voi olla tuntematta surua, mutta samalla kiitollisuutta.
Toivon niin paljon, että saatais yhdessä vielä lisää muistoja. Toivon, että saisin pitää monet teistä mun elämässä vielä vuosienkin jälkeen. Aika kuluu, mutta muistot ei koskaan kuole.
Hn6b15, 
ootte ajatuksissa ja aina muistoissa. Ja niinku leiriltä asti todettiin; meillä on aikaa vielä.
  
SUOMALAISUUS
Mökki, sauna, ruisleipä, fazerin suklaa, tietynlainen vapaus, jouluperinteet, julkinen liikenne... Voivoi, tähän vois jatkaa kaikenlaista, mutta ehkä saitte ideasta kiinni. Tuun varmasti ikävöimään tollasia pienempiäkin juttuja Suomesta. Mutta hei, vaikka musta tuleekin vuodeksi "amerikkalainen", niin oon varma, että suomalaisuus pysyy mussa silti aina ;-)

 Seuraavaks mä kirjottelen varmaan jotain mun läksiäisistä ja mahollisesti pakkailuista (jonka muute alotin jo alustavasti vähän aikaa sit, mutta silti oon varma, että sen suhteen tulee vielä kiire ja paniikki...) Mutta siis melko viimesiä kirjotuskertoja viedään täältä Suomesta. Viimesinä viikkoina mun suunnitelmissa on vaan viettää vielä mahollisimman paljon aikaa perheen, ystävien ja muiden läheisten kans. Ja myös pelata viimeset kolme futismatsia yhdessä tyttöjen kans. Hullua.
 
Mulla on tällä hetkellä tosi hyvät fiilikset, mutta;
23 päivää, is this even real?

With love,
Miila

FIILIKSIÄ & AJATUKSIA

Hellureei kaikki!
Aika vaan lentää niin äkkiä, mutta pitkästä aikaa musta kuulee taas. Elina on hyvästelty omalle matkalleen Australiaan (Elinan blogiin pääset tästä) ja ihana kuulla, että Elinalla on kaikki hyvin. Paljon paljon haleja sinne kauas!! Viime päivinä on myös hoideltu viimeset rokotukset ja tuberkuloositestit. Ja sitten on ollu se ihana ripari, jossa olin isosena.

"Don't cry because it's over, smile because it happened."

Riparilla havahduin taas kerran oikeesti siihen faktaan, että mä lähden. Monena iltana tajusin sen taas. 27 päivän päästä jätän Seinäjoen ja siitä seuraavana aamuna mun lento lähtee. Tajusin, että en tuu näkemään niitä uusia rakkaita ripari-ihmisiä pitkään aikaan, enkä myöskään muita ystäviä, perhettä, isovanhempia tai muita sukulaisia, enkä enää kulje Seinäjoen kaduilla tai elä koko Suomessa. En mee enää rutiininomasesti lukioon joka aamu, en nää joukkuetta monta kertaa viikossa enkä oo täällä lähellä mun rakkaimpia ihmisiä. Musta tuntuu, että puhun aina näistä samoista asioista, mutta toivottavasti kestätte sen, haha XD
 Mutta vaikka muutamat viime päivät onkin ollu raskaita monestakin eri syystä, oon samalla tuntenu niin paljon kiitollisuutta. Monet ihanat ihmiset on tukenu ja lohduttanu huonon hetken aikana ja auttanu mut niiden yli. Kiitos ♥
 Oon saanu uusia tärkeitä ihmisiä mun elämään, uusista muistoista puhumattakaan. Oon lyhyesti sanottuna tuntenut niin paljon iloa ja surua yhtäaikaa.

~ Tuun ikävöimään teitä niin paljon, mutta mä tiedän, että me nähdään vielä. KIITOS hn6b15 ♥ 

 "Älä pelkoa tulevaisuuden,
älä onnen tai onnettomuuden,
me olemme tässä ja nyt ja se riittää.
Meillä on aikaa vielä
nauruun, leikkiin ja rakkauteen,
iloon ja ukkosen jylinään."

Sitten vähän mun lähtöfiiliksiin. Usein monet kysyy, että jännittääkö mua lähtö, johon vastaan aina samalla tavalla. "Kyllä jännittää, paljon." Mutta tää jännitys on sellasta odottavaa, useimmiten sellasta 'voisinko jo lähteä' -fiilistä. Mulla on hyvät fiilikset mun tulevasta kotipaikasta, hostperheestä, koulusta ja muutenkin oon niin innoissani! Ja niinku monet on mulle sanonu ja antanu neuvoja, mä tuun ottamaan kaiken irti mun vuodesta mikä vaan ikinä on mahdollista. Mä taistelen niinä huonompinakin päivinä ja mä yritän nauttia jokaisesta hetkestä. Ihan täysillä. Ja niinku joku mulle sanoi; Elää niinkuin Amerikkalainen.
 
Ja koska hyvästit vaan kuuluu tähän vaihtoonlähtemiseen, ei niitä voi mitenkään skipata. Hyvästit on ainakin mulle se kaikista haikein asia tässä koko jutussa, mutta nekin on vaan pakko kohdata jossakin vaiheessa. Mulla niiden aika on alle kuukauden päästä, ja monille joudun sanoa jo ennen sitä, ihan muutamienkin päivien sisällä. Se ei tuu olemaan helppoa sanoa hyvästejä, ja en voi sanoa etteikö mua yhtään pelottais, mutta lohdutukseksi tähän asiaan itselleni ja myös muille; mä tulen kyllä takaisin.

 Nyt loppuun vielä yks uus tän hetken lempparilaulu.
Take care,
Miila