Just nyt musta tuntuu sille, että haluan jakaa vähän mun fiiliksiä teidän kanssa (ketkä ikinä sitten tätä satuttekaan lukemaan...). Oon nyt monesti lähiaikoina jopa säikähtäny välillä, kun oon ruvennu miettimään ajankulkua. Aivan kuten monet vaihtarit sanoo, aika tulee menemään nopeeta (niin täälä Suomessa, mutta myös sitten siellä Amerikan puolella) ja just nyt mulla on just semmonen olo, että mihin ihmeeseen tää aika vaan katoaa?
Avataampa vähän. 2 kuukautta mun lähtöön, viimesiin hyvästeihin ja siihen, että mun vaihtovuosi alkaa ensin New Yorkin leirillä. Siis 61 päivää, sehän on alle 10 viikkoa. Lisäksi vuosi 2015 alkaa pian huidella puolessa välissä (MITÄ?!). 3 viikon päästä joudun sanoa hyvästit vuodeksi yhdelle mun parhaista kavereista, joka matkaa Australiaan toteuttamaan unelmiaan. Näiden lisäksi, mulla on enää 5 (siis viis???) futispeliä ikinä jäljellä täälä Suomessa yhdessä mun rakkaan joukkueen kans. Ja viimeseksi, mä oon vuoden päästä takaisin kotona.
Avataampa vähän. 2 kuukautta mun lähtöön, viimesiin hyvästeihin ja siihen, että mun vaihtovuosi alkaa ensin New Yorkin leirillä. Siis 61 päivää, sehän on alle 10 viikkoa. Lisäksi vuosi 2015 alkaa pian huidella puolessa välissä (MITÄ?!). 3 viikon päästä joudun sanoa hyvästit vuodeksi yhdelle mun parhaista kavereista, joka matkaa Australiaan toteuttamaan unelmiaan. Näiden lisäksi, mulla on enää 5 (siis viis???) futispeliä ikinä jäljellä täälä Suomessa yhdessä mun rakkaan joukkueen kans. Ja viimeseksi, mä oon vuoden päästä takaisin kotona.
En tiedä kuulostaako noi teidän mielestä yhtään hullulta, mutta mun korvaan noi kuulostaa jotenkin niin oudoilta jutuilta.
 |
| @weheartit |
Lisäksi haluan jakaa vähän ajatuksia siitä, miltä musta tuntuu jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse vuodeksi. Kaikki rakkaat ihmiset. Perhe, ystävät, sukulaiset.
Oon miettiny tätäkin paljon lähiaikoina. Niin paljon, että voin melkein luvata, että just sä joka tätä tekstiä nyt luet, oot ollu mun ajatuksissa edes hetken viime päivinä ja viikkoina. Oon miettiny monia ihmisiä, joita en edes sen kummemmin tunne. Ihmisiä, joita oon nähnyt vain muutamia kertoja. Ihmisiä, jotka merkitsevät mulle enemmän kun oon edes ite ennemmin tajunnu. Ja ihmisiä, joiden todellisen merkityksen ja arvokkuuden ymmärtää vasta, kun tajuaa joutuvansa olemaan erossa heistä pitkään. Ja todella harvoille näistä ihmisistä oon saanu oikeesti kerrottua asiasta. Juuri siksi mä tahdonkin nyt kirjottaa tästä aiheesta.
Sain viime viikolla yhden yllättävän halauksen, (aivan yllättävässä paikassa ja yllättävään aikaan, uskokaa tai älkää...) jonka antaja toivottikin mulle samalla hyvää vaihtovuotta. Sanoin takaisin vaan, että kyllä me vielä nähdään ennen mun lähtöä. Mutta nyt jälkeenpäin tää "hyvästely" sai mut miettimään asioita. Mitä jos en kerkeäkään näkemään kaikkia mulle rakkaita ihmisiä? Jos en saakkaan kerrottua kaikille kuinka paljon mä tuun niitä ikävöimään?
Oon monet päivät ja illat (yöt...) miettiny kaikkia niitä huikeita Suomi-hetkiä, joita tuun ihan varmasti Amerikassa ikävöimään. Oon itku silmässä miettiny, että mitä mä sitten teen kun tarvin teitä ja oottekin tuhansien kilometrien päässä? Miten mä selviän?
Oon monet päivät ja illat (yöt...) miettiny kaikkia niitä huikeita Suomi-hetkiä, joita tuun ihan varmasti Amerikassa ikävöimään. Oon itku silmässä miettiny, että mitä mä sitten teen kun tarvin teitä ja oottekin tuhansien kilometrien päässä? Miten mä selviän?
Mutta just niiden huikeiden muistojen ja sen ajatuksen avulla, että mä tuun kyllä takasin, mä tiedän, että tuun selviämään. 12 kuukauden päästä me voidaan taas yhdessä itkeä niin että naurattaa ja nauraa niin että itkettää.
Haluan vaan teidän tietävän, että ootte korvaamattomia, ja että:
mun tulee ikävä.
- Miila
- Miila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti